Kuinka moni muistaa vielä
tämän postauksen, jonka olin tehnyt viikko ennen mun lähtöäni vaihto-oppilaaksi?
Aikaa kuluu ja on hassua lukea noita vanhoja postauksia ja samalla muistan mitä ajattelin vaihtovuodestani, kuinka pelkäsin lähtöä. Hassua ajatella, että suurimpiin pelkoihini kuului, että saanko unta, kun Suomessa olin tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla jos en saa unta, mutta onneksi voin huokaista helpotuksesta, että olen saanut täällä enemmän kuin paremmin hyvin nukuttua, varsinkin täällä uudessa kodissa. Missä olenkin ollut jo melkein kuukauden, aika hassua vai mitä? Kuten Ronja
tekstissä mainitsi,että olen kohta ollut täällä puolet ajasta mitä tulen täällä viettämään. Kuinka moni oikeesti tajuaa, että kuinka nopeasti päivät menevät ja kerkeääkö tekemään kaikki asiat ja varsinkin havahtumaan asioihin. Itse en tainnut havahtua tarpeeksi aikaisin edellisen perheen kanssa, että voin saada parempaakin ja ei mun tarvitse olla hevosten kanssa niin paljoa elle halua.
Elämä muuttuu ja liikkuu joka päivä. Jokainen oppii joka päivä jotain uutta. Jokin asia muuttuu päivittäin. Joka päivä kaipaat jotain. Joka päivä olet edes hetken onnellinen ja samana päivänä saatat tuntea silti surua.
On tervettä miettiä menneisyyttä, mutta siihen ei saa jäädä elämään. Jos sulla on jokin unelma, ota se kiinni ja elä se! Varmaankin moni unelmoi vaihtoon lähdöstä, eikö niin? Kuinka moni olisi halunnut lähteä, mutta pelko voitti? - uskon, että aika moni. Pelkuruudella ei unelmia tavoiteta, pelko on normaalia.
If yout dreams don't scare you, they're not big enough
Kuinka monta kertaa mäkin mielessä ajattelin haluavani kotiin pahoina aikoina, mutta muuton jälkeen on kaikki helpottunut ihan hirveästi, eikä ole enää moisia ajatuksia!
Tässä samalla selailen vanhoja postauksiani ja yritän pukea tunteita sanoiksi, kun muistan niin selvästi kolmenkin kuukauden päähän, kun tunteet ovat olleet kuitenkin niin vahvat sekä ajatukset saan helposti takaisin päähän. Muistan kuinka itkin, kun lähdin kotoa ja sanoin heipat veljelle, jonka kanssa on tullut riideltyä milloin mistäkin asioista, mutta niinkuin jokainen varmasti tietää ja tiedostaa asian, että sisarus on aina tärkeä vaikka kuinka väittää muuta väittääkin. Muistan mun viimeisen ratsastunnin ja vaikka se oli täysi katastrooffi se silti jäi mun mieleeni hyvänä fiiliksenä, ei mua silloin kiinnostanut, että menikö se hyvin vai ei. Sain tavata kaikki tallikaverit ennen lähtöäni.
Pakko muuten myöntää, että kun en ole ratsastanut sitten sen jälkeen kun muutin uuteen perheeseen eli melkein kuukausi sitten ja on muuten ikävä ratsastusta ja varsinkin hyppäämistä! Ehkä eksyn tonne läheiselle tallille joku päivä :D
Onko kellään ikinä sellaista tunnetta, että muistaa asioita, mutta ei osaa sanoa asiaa tai kirjoittaa?
ps. pahottelut yli sekavasta postauksesta :D
.jpeg)
