Mulla on enää tasan kuukausi jäljella tai periatteessa päivän alle kuukausi sillä eilen oli tasan kuukausi lähtopäivään, mutta tänään on kuitenkin 30 päivää, joten sen takia halusin tämän postauksen vasta tänään teille julkaista..
Kuinka moni teistä muistaa, kun vasta kirjoitin, kuinka olen lähdossä? Kuinka vasta kirjoitin, että kohta on lähtojen hetket käsillä. Vasta mä pakkasin mun tavaroita. Juurihan mä vasta panikoin kuinka olen varma, että jotain on unohtunut. Kuinka varmasti hukkaan itseni lentokentällä tai en edes pääse koneeseen? Lueskelin eilen mun vanhoja postauksia ja olin todella peloissani kielestä. Mä itseasiassa muistankin sen kuinka paljon mä panikoin sitä. Nyt on hassua miettiä kuinka pelkäsin, etten osaa kieltä. Vaikka mun kielioppia on varmasti ihan jostain, mutta nämä oikeasti ymmärtävät mä puhun.
Aika on mennyt niin nopeasti, että pelkään etten kerkeä kokemaan tätä vuotta tarpeeksi hyvin. Jos en kerkeä sisäistämään, että nyt on viimeiset hetket meneillään ja nyt on aika ottaa ilo irti kaikesta. Jos jään tähän pelkoon seisomaan ja aika valuu hukkaan? Mitä jos tajuan Suomessa, että hei mulla ei ole tota tai en kokenut tota. Mä olen kokenut kuitenkin niin paljon. Olen oppinut elämään täällä normaalia elämää. Olen rakentanut tänne uuden elämän. Pelkästään uuden elämän rakentamisessa opit paljon. Sä koit uusia asioita. Sä koet tunteita, joita et välttämättä olisi halunnut kokea, mutta ne kuuluu tähän vuoteen. Vaikka mullakin on ollut monia hetkiä, jotka on ollut aivan kamalia ja olen itkenyt ja hokenut kuinka haluan kotiin. Todellisuudessa olen todella onnellinen, että olen kokenut nämäkin hetket. Ne on ne mitkä opettavat tai kasvattavat sua eniten.
Nyt mua onkin alkanut pelottamaan Suomeen palaaminen. Olen enemmänkin kuin innoisani paluustani, mutta mulla on ne samat fiilikset kuin kuukausi ennen tänne lähtoä. Mua pelottaa, jos en saa rakennettua mun elämääni Suomeen takaisin. En halua kuitenkaan palata siihen mistä lähdin. Ei, ei se ollut mun elämää. Haluan jotain uutta elämääni. Entä onko mulla edelleen ne samat kaverit siellä Suomessa, jotka oli kun lähdin. Odottiko ne mua oikeasti? Jos niillä onkin uusia kavereita ja mä en enää mahdu siihen porukkaan. Vaikka olenkin osannut valikoinut suurimman osan henkiloistä, jotka eivät niin sanotusti enää tule kuulumaan mun piiriini, mutta silti
Tiedän, että mun elämä tulee olemana niin paljon tylsempää mitä täällä. Enää mulla ei ole sitä, että odotan kuumeisesti jonnekin päin lähtoä. Vai odotanko? Ehkä mä alankin arvostaa sitä, että pääsen asettumaan aloitteni. Suorittamaan lukioni loppuun, aloittaamaan uuden koulun ja muuttaa omillaan. Vai pitäisiko mun lähteä taas ulkomaille, jotta on taas jotain mitä odottaa? Odottaminen tuo mulle sitä jotain fiilistä. Jotain sellaista, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Jännitän aina sitä lähtoä jonnekin. Se tuo pirteyttä elämään.
Kuitenkin loppujen lopuksi rakastan asua Suomessa enkä halua sieltä enää poistua näin pitkäksi aikaa. Vaikka melkein jopa tiedän, että mulle tulee jenkkikoti-ikävä. Ainakin jossain vaiheessa ensi vuotta. Ei ehkä heti kesällä sillä tiedän olevan todella kiireinen koko kesän.
Kuitenkin ollaan erittäin iloisin mielin Suomeen paluusta, enkä kadu tänne tuloa, en sitten yhtään! Sen voin vaan sanoa kaikille vaihtareille, että tämä vuosi tulee olemaan vaikeaa, mutta kaikki on sen arvoista. Ikinä ei kannata luovuttaa vaikka kuinka tuntuisi, että koulu olisi vaikeaa tai jotain muuta vastaavaa. Jos multa kysytään niin kaikilla pitäisi olla mahdollisuus päästä vaihto-oppilaaksi. Se mikä ei tapa, vahvistaa ;)
Viettäkäähän kiva, mutta rauhallinen viikonloppu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti