Ehkä voisin väsymyksen piikkiin laittaa mun fiiliksenkin, joka alkoi kyllä jo eilen. Eilen illalla suihkussa meitein juuri samaa asiaa, kun äiti aikoinaan ollessaan vaihdossa, "oikeasti olen täällä vielä kahdeksan kuukautta". Mutta samaan aikaan tajusin, että oon ollut melkeen kaks kuukautta täällä jo, mihin tää aika on mennyt? Koulupäivät menee oikeesti tosi nopeesti aina, mutta ruokalailussa tulee aina vähän sellanen yksinäinen fiilis, vaikka istunkin kavereiden kanssa ja juttelen heidän kanssa, mutta heidän kanssa en muuten liiku tai juttele, ainoastaa ruokailussa. Yritin sitä vaihtaakin, mutta en saa vaihdettua sitä ennen joulua, kyllä mä kestän. Eikä taida olla niinkään kestämistä, kai?
Onhan se hienoa, että mulla on jo tietyt rutiinit. Koulusta kotiin, ratsastamaan, ruokkimaan hevoset ja nukkumaan. Ehkä kuitenkin kaipaisin vaihtelua, en valita. Jokaisella ei edes ole mukavaa ja venyvää perhettä saatika mahdollisuutta lähteä vaiho-oppilaaksi. Kiitollisuudessa elän mun molemmille perheille.
Talliin mennessä tuun jotenkin aina vaikka kuinka huonolla tuulella oisin niin iloseksi. Kuka nyt voisi olla surullinen tai vihainen kun sun luokse saapuu ihana hevonen joka painaa päänsä sun syliin? Taikka varsa, joka ei anna kiinni, mutta saapuu sun luokse silti.
Well, I won't give up on us
Even if the skies get rough
I'm giving you all my love
I'm still looking up
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti